Hyvästi Frosty
Viime yönä taivaalle syttyi uusi tähti, nimittäin meidän rakas Frostymme pääsi ikiuneen sairastuttuaan Cuniculiin. Frosty alkoi yhtäkkiä oirehtimaan siinä puolenyön jälkeen ja parissa tunnissa herra meni todella huonoon kuntoon. Frostylta meni tasapaino vähän väliä, jalat kyllä kantoi ja jaksoi herra syliin ottaessa hanttiinkin pistää, mutta se kaatui koko ajan toiselle kyljelleen. Lisäksi se kellisti päätään toiselle puolelle ja silmät heijas miten sattuu, ruokakaan ei maistunut.
Ensimmäisenä huomasin, että nyt on jotain poikkeavaa, kun herra ei tullut ruokakipolle tavallisesti ollessaan hyvin ahne. Se vain makoili ja päätin kokeilla nostaa sen matolle ja hetken jo mietinkin, että taasko suolistolama iskee. Karumpi nyrkki iski vasten kasvoja laskettuani Frostyn lattialle, sillä se samoiten kaatui kyljelleen ja ylös noustuaan huomasi selvästi, että nyt on jotain hermoperäistä. Samalla nousi heti mieleen, että joko sisäkorvan tulehdus taikka Cuniculi joista ensimmäinen olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Siitä alkoi soittorumba eläinlääkäreille, sillä vaikka itseltä löytyykin tainnutusjousi ja tiedän periaatteessa miten lopetus tapahtuu, niin minulla ei ole vielä taitoa siihen (eikä varsinkaan vielä kanttia) ja halusin saada ehdottomasti selville mikä sillä on, kotilopetuksellahan se olisi tietänyt eviraan lähettämistä ja sekin maksaa siinä missä eläinlääkärikin ja Frostyhan olisi voinut olla pelastettavissa, jos se olisi ollut vain korvatulehdusta.
Ensimmäisenä soitin kanta-hämeen päivystävälle, vieläpä useita kertoja hänen koskaan puhelimeen vastaamatta. Jätin viestejä, ei koskaan soittoa takaisin, joten onneksi jatkoin soittokierrosta enkä jäänyt odottelemaan. Seuraavaksi oli Itavetin vuoro joka on täällä Riihimäellä vasta avannut ovensa. Hän suoraan sanoi, että mukamas pitäisi kani kuvata eikä hänellä ole laitteita, käski soittaa hattulaan vaikka kyllä korvatulehduksen ja Cuniculin ilman röntgenii saa todettua. Itselläni on nyt 100% vaikutelma siitä, että tuo lääkäri ei halua hoitaa kaneja, sillä ei ole eka kerta, kun kaniasioita häneltä kysyn ja vastaus on "emme..". Kolmantena soitin hattulaan ja siellä olikin onneksi tilaa ottaa Frosty sisään.
Toimenpidehuoneeseen päästyämme lääkäri tutki frostyä. Kuunteli sydämen, tutki silmät ja yleiskuntoa sekä vilkaisi korviin. Korvissa ei näkynyt mitään, joka oli merkki siitä, että nyt on ongelma sisäkorvassa. Silmissä näkyi joitain ihme poikkeamia joita on vaikea kuvailla tässä, ne eivät kummiskaan olleet normaalin näköiset, joten epäilys Cuniculista alkoi vahvasti nostamaan päätään. Verikokeita lääkäri ei ottanut millä sen olisi saanut selville onko Cuni vai ei. Tuloksissa olisi mennyt viikko ja Frostyä olisi pitäny joka päivä lääkitä mikä olisi ollut sille todella stressaavaa, kun käsittelykin jo oli kovin jännää. Lääkärit olivat tosiaan sitä mieltä, että olisi kannattanut aloittaa lääkitys ja katsoa tehoaako se tuloksiin asti, mutta itse päätin toisin, sillä tiesin jo entuudestaan, että Cunista ei koskaan parane. Se jää elinikäiseksi riesaksi. Sitä voi lääkitä, mutta se ei koskaan katoa ja oireet voivat palata milloin tahansa. Minun mielipide on se, että, jos Cuni puhkeaa, niin kani olisi aina armeliainta lopettaa, sillä jossain vaiheessa se puhkeaa väistämättä uudestaan. Lääkärin suositteluista huolimatta päätin, että Frostyn matka päätyy siihen, se oli sille armeliainta.
Frosty lähti yhteistuhkaukseen, kun meillä kerrostaloeläjinä ei ole mahdollisuuksia sitä haudata. Hinta kirpaisi. Laskua tuli 270€! Miten nuo elikot aina onnistuukin yöaikaan sairastumaan, kun lekureilla on 100% yötaksakorotus.
Kotiin päästyämme otettiin Castiel heti varahäkkiin asumaan, sillä Cas ja Frosty asuivat samassa kerrostalossa ja halusin pelata varman päälle. Kerrostalo vaatii täydellisen siivouksen ja kloori pääsee kehiin.
Vielä en ole itkenyt, mutta monta kertaa se on lähellä, hyvin lähellä. Toisinaan tekisi mieli purskahtaa itkuun ja vuodattaa, mutta toisaalta sitä sitten taas yrittää pidätellä, sure yksin. Ikävä on ja hirveän outoa katsoa tyhjää paikkaa missä Frosty asui. Näin se vain menee ja eläimistä on osattava joskus luovuttava vaikka se sattuukin ihan helvetisti. Joka kerta. Tiedän toimineeni oikein, Frosty ei kauaa kerennyt kärsimään, sillä osasin heti varautua ettei se välttämättä mukaamme enään lääkäristä lähde, mutta järjellä se on ajateltava, ei sydämellä, rakkautta se on luopuminenkin
Frosty oli hirveän kiva kani ja oli todella palkitsevaa ajatella ja nähdä miten siitä vuoden sisään kasvoi arasta kanista sympaattiseksi paijauspupuksi. Ainahan se oli vähän ujo, mutta kyllä se oli erilainen, kun tuli. Pelkäsi omaa varjoansa ja viimeisillä päivillään se kerjäili ruokaa ja näin sen kerran vetävän jopa pienen pieniä ilospurtteja, meidän ujopiimä. Olet aina sydämessämme Frosty. Koskaan emme sinua unohda, sillä olit monella tapaa ainutlaatuinen kani. <3
Ensimmäisenä huomasin, että nyt on jotain poikkeavaa, kun herra ei tullut ruokakipolle tavallisesti ollessaan hyvin ahne. Se vain makoili ja päätin kokeilla nostaa sen matolle ja hetken jo mietinkin, että taasko suolistolama iskee. Karumpi nyrkki iski vasten kasvoja laskettuani Frostyn lattialle, sillä se samoiten kaatui kyljelleen ja ylös noustuaan huomasi selvästi, että nyt on jotain hermoperäistä. Samalla nousi heti mieleen, että joko sisäkorvan tulehdus taikka Cuniculi joista ensimmäinen olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Siitä alkoi soittorumba eläinlääkäreille, sillä vaikka itseltä löytyykin tainnutusjousi ja tiedän periaatteessa miten lopetus tapahtuu, niin minulla ei ole vielä taitoa siihen (eikä varsinkaan vielä kanttia) ja halusin saada ehdottomasti selville mikä sillä on, kotilopetuksellahan se olisi tietänyt eviraan lähettämistä ja sekin maksaa siinä missä eläinlääkärikin ja Frostyhan olisi voinut olla pelastettavissa, jos se olisi ollut vain korvatulehdusta.
Ensimmäisenä soitin kanta-hämeen päivystävälle, vieläpä useita kertoja hänen koskaan puhelimeen vastaamatta. Jätin viestejä, ei koskaan soittoa takaisin, joten onneksi jatkoin soittokierrosta enkä jäänyt odottelemaan. Seuraavaksi oli Itavetin vuoro joka on täällä Riihimäellä vasta avannut ovensa. Hän suoraan sanoi, että mukamas pitäisi kani kuvata eikä hänellä ole laitteita, käski soittaa hattulaan vaikka kyllä korvatulehduksen ja Cuniculin ilman röntgenii saa todettua. Itselläni on nyt 100% vaikutelma siitä, että tuo lääkäri ei halua hoitaa kaneja, sillä ei ole eka kerta, kun kaniasioita häneltä kysyn ja vastaus on "emme..". Kolmantena soitin hattulaan ja siellä olikin onneksi tilaa ottaa Frosty sisään.
Toimenpidehuoneeseen päästyämme lääkäri tutki frostyä. Kuunteli sydämen, tutki silmät ja yleiskuntoa sekä vilkaisi korviin. Korvissa ei näkynyt mitään, joka oli merkki siitä, että nyt on ongelma sisäkorvassa. Silmissä näkyi joitain ihme poikkeamia joita on vaikea kuvailla tässä, ne eivät kummiskaan olleet normaalin näköiset, joten epäilys Cuniculista alkoi vahvasti nostamaan päätään. Verikokeita lääkäri ei ottanut millä sen olisi saanut selville onko Cuni vai ei. Tuloksissa olisi mennyt viikko ja Frostyä olisi pitäny joka päivä lääkitä mikä olisi ollut sille todella stressaavaa, kun käsittelykin jo oli kovin jännää. Lääkärit olivat tosiaan sitä mieltä, että olisi kannattanut aloittaa lääkitys ja katsoa tehoaako se tuloksiin asti, mutta itse päätin toisin, sillä tiesin jo entuudestaan, että Cunista ei koskaan parane. Se jää elinikäiseksi riesaksi. Sitä voi lääkitä, mutta se ei koskaan katoa ja oireet voivat palata milloin tahansa. Minun mielipide on se, että, jos Cuni puhkeaa, niin kani olisi aina armeliainta lopettaa, sillä jossain vaiheessa se puhkeaa väistämättä uudestaan. Lääkärin suositteluista huolimatta päätin, että Frostyn matka päätyy siihen, se oli sille armeliainta.
Frosty lähti yhteistuhkaukseen, kun meillä kerrostaloeläjinä ei ole mahdollisuuksia sitä haudata. Hinta kirpaisi. Laskua tuli 270€! Miten nuo elikot aina onnistuukin yöaikaan sairastumaan, kun lekureilla on 100% yötaksakorotus.
Kotiin päästyämme otettiin Castiel heti varahäkkiin asumaan, sillä Cas ja Frosty asuivat samassa kerrostalossa ja halusin pelata varman päälle. Kerrostalo vaatii täydellisen siivouksen ja kloori pääsee kehiin.
Vielä en ole itkenyt, mutta monta kertaa se on lähellä, hyvin lähellä. Toisinaan tekisi mieli purskahtaa itkuun ja vuodattaa, mutta toisaalta sitä sitten taas yrittää pidätellä, sure yksin. Ikävä on ja hirveän outoa katsoa tyhjää paikkaa missä Frosty asui. Näin se vain menee ja eläimistä on osattava joskus luovuttava vaikka se sattuukin ihan helvetisti. Joka kerta. Tiedän toimineeni oikein, Frosty ei kauaa kerennyt kärsimään, sillä osasin heti varautua ettei se välttämättä mukaamme enään lääkäristä lähde, mutta järjellä se on ajateltava, ei sydämellä, rakkautta se on luopuminenkin
Frosty oli hirveän kiva kani ja oli todella palkitsevaa ajatella ja nähdä miten siitä vuoden sisään kasvoi arasta kanista sympaattiseksi paijauspupuksi. Ainahan se oli vähän ujo, mutta kyllä se oli erilainen, kun tuli. Pelkäsi omaa varjoansa ja viimeisillä päivillään se kerjäili ruokaa ja näin sen kerran vetävän jopa pienen pieniä ilospurtteja, meidän ujopiimä. Olet aina sydämessämme Frosty. Koskaan emme sinua unohda, sillä olit monella tapaa ainutlaatuinen kani. <3
Kommentit
Lähetä kommentti